Gardenistan talvihaaveet

Ystäväni tokaisi minulle taannoin, mikset ala gardenistaksi. Viittasi fashionista sanaan, mutta pyörittelin päätäni. Gardenista on varmaankin jotain runsasta, hehkuvaa ja menestyksekästä. Entä jos haluaisin tehdä jotain ihan pienimuotoista, kausiluonteista ja mikä nurinkurisinta Suomen vuodenkiertoa ajatellen - olen jo vuosia haaveillut "talvifloristina" toimimisesta.

Mitä ihmettä se voi tarkoittaa? En oikein tiedä itsekään. Mietitäänpä hetki.

Luonnossa on paljon kauniita elementtejä talvella. Tietysti suuren osan talvea ne ovat lumen peitossa mutta jotenkin - talvi kiehtoo minua. Talvi on täysin alihyödynnetty vuodenaika floristimielessä ja ympäristötaiteen (matkailun, jatka listaa...) kannalta! Kuka hyödyntäisi talventörröttäjiä, entä myrskyn irrottamia oksanpätkiä? No minä ainakin. Ai miten?

No sitä mukaa, kun kanerva-asetelmat vajoavat lumen syvyyksiin, kiikutan kävelyiltä asetelmiin täydennystä. Pitkäaikainen ihastukseni mesiangervo on varsin pitsimäinen ja siro ilmestys ja siitä saa loihdittua ihastuttavan ilmavia asetelmia. Myrskyn irti riuhtaisemat männyn oksat ovat parhaimmillaan kuin muhkeita, tyylipuhtaita, kärjistään hieman kiehkuraisia viherviuhkoja. Äimäraution hevosreitille oli kellahtanut ilmeisesti tyvestään lahonnut leppä, jonka siirsin hepolaisten reitiltä pois. Katkoin kärkioksat mukaani ja tuikkasin ne osaksi oksa-asetelmia. Parhaimmillaan oksa-asetelmat ovat lumen pyöristäminä tai kuuran kevyesti huurtamina: kuin taideteoksia!

Ai kuvia? No mitenkäs tässä mitään kuvia enää ottaa kun tuolla pihalla on jo ihan pimeää. Mutta pitää koittaa aktivoitua kuvausmielessä lähiaikoina. Nyt on kyllä upeaa, kun päivä alkaa pidetä ja läheisellä merenlahdella voi ihastella mitä värikkäämpiä auringonlaskuja. Tänään sain pikkuhetken nauttia taivaanjuovista, joiden yläreuna oli syvänsininen ja alahelma punasteli oranssin eri sävyissä. Kun ehdin paikalle, juova oli jo haalistunut vaaleansinertäväksi, mutta sekin oli kaunis muun taivaan kellertäessä pehmeästi.

 

Ihastelin hempeästi tuulessa huojuvia järviruokoja ja pajuja, joiden kissimirrejä odotan joka kevät innolla. Kun käänsin taivaalle selkäni palatakseni polulle, koko taivas punertui hetkeksi - sammuakseen lempeän pimeyden syliin.

Hevosreitillä näin puolenkymmentä hepolaista rodusta riippuen kepeästi viilettäen, tömäkästi tormuuttaen tai skandaalimaisesti korskuen. Aiheestakin! Tein nimittäin pari luonnonmateriaalikranssia ja sijoitin ne huvikseni pajun haaraan. Arvelen, että muutamalla kuumemmalla kaunottarella voi tehdä tiukkaa niiden ohitus, mutta oppia ikä kaikki. Löysin aivan mahtavan materiaalin, hmm, paljastaisinko?

Olkoot menneeksi! Se on hiirenvirna. Revin muutamia siroja, notkeita kasvustoja irti ja kiepautin ne kranssille - aivan upea materiaali. Ei murtumisia, haarautuva, sitkeä rakenne oikein opasti tekijäänsä ja siemenkodista tuli hauskoja koristeita kranssiin. Jätin tosiaan pari kranssia luontoon neulegraffitien tapaan, mutta never say never - tiedä mitä tässä vielä keksii!?

Mielessäni ovat myös pajuruusut, vuosikertapajunkissat (tähän liittyen pääsiäisen asetelmat!), jäkäläisistä pikkuoksista tehdyt mobilet (vessasta niitä jo löytyykin) ja vaikka sun mitä. Toivotankin siis yllättäen tässä itseni - ja sinut lukija - tervetulleeksi ja toivottavasti tämä innostus samalla elvyttää mainion Villiversoja-blogin uuteen sykkeeseen.

Tervetuloa talvifloristi, gardenista tai oman elämän ympäristötaiteilija!