Luonto kertoo - kuuntelen

Kävimme ystävän kanssa kävelyllä meren läheisyydessä alueella, joka on käynyt niin rakkaaksi. Olen painanut kengänjälkeni ja kädenjälkeni maisemaan. Kauanko ihmisen juurtuminen uuteen paikkaan kestää? Aika kauan, sanoisin.

Lempioja!

Yksi kranssi oli lähtenyt liihottamaan tuulen mukana, laitoimme sen paremmin paikalleen. Fiilistelimme pajuruusuja, talventörröttäjiä ja talven korutonta kauneutta. Ystävä kertoi kukista, joita hän oli oppinut tuntemaan lapsena omassa pihapiirissään. Jännä, että melkein kaikki lapset tietävät (tiesivät?) että suolaheinää voi maistella.

Tämän kranssin teki ystäväni M.

Uudelle vuodelle oli kolme ajatusta, josta kaikki ovat lähteneet elämään omaa elämäänsä: tärkeimpinä rauhallisen ulkoilun ja kirjoittamisen lisääminen ja toimintojen juurruttaminen osaksi arkea ennen "vauhdikkaampien" aikojen tuloa. Olen kiitollinen.

Kuljeskelimme Äimäraution rannoilla ja poluilla. Jäälle ei vielä päässyt, myrskyt ovat myllänneet rantajäät. Aloin kuvata ojan pinnasta heijastuvia kuusen oksia, kun huomasin yhden heinänkorren törröttävän tiellä. Pyysin "assistenttia" poimimaan sen tieltä. Siitä kehkeytyikin hauska juttu. Mallailimme kortta kuuntelutorveksi ja kiinnitimme sen avulla huomiota luonnon yksityiskohtiin.

"Kuuntelen."

Hämmästyttävä harmaa sävy koivussa.

Luonto kyllä kertoo, kun on aikaa kuunnella. Ai mitä? No sehän riippuu ihmisestä, luonto kertoo eri ihmiselle eri asioita.

Joku kiinnittää huomionsa säähän, taivaan väriin.
Joku tuntee, kuinka liikunta herättelee kehoa.
Joku ihmettelee hiljaisuutta lähellä kaupungin melskeitä.
Joku ihastelee kasveja, metsää.

Jos tarpeeksi herkällä korvalla uskaltaa kuunnella, voi kuulla viestejä sisimmästään. Minulle sisimpäni on kertonut, että luontoon pitäisi päästä useammin, päivittäin. Viestit kannattaa ottaa tosissaan.

Mitä sinun sisimpäsi kertoo sinulle tänään?
Toivottavasti kuuntelet.

Ihanaa viikonloppua!

Matkalla sielunmaisemassa

Havahduin tässä, että porukka talvilomaili Facebookin perusteella mm. Kanarialla ja Balilla. Lisäksi aamutelkun toimittaja paljasti hänen sielunmaisemansa olevan sademetsä, vaikka siitä ei ollutkaan kovin monta vuotta, kun hän vieraili tropiikissa ensimmäistä kertaa. Minäkin pidän Ranskasta ja kaipailen sinne säännöllisesti. En osaa sanoa onko esim. Normandia tai Riviera omaa sielunmaisemaa, vai enemmän kaukokaipuuta, muistoja ja nostalgiaa. Hmm.

Mikäpä se on omin sielunmaisema? Lakeus ja pellot on ensimmäinen ajatus, tietenkin. Erityisesti minua kiinnostava elementti maisemassa on kasvit, joista olen kiinnostunut jo lapsena. Eilen kävelin keskustaan rauhallisesti junaradan vartta kulkevaa metsäpolkua pitkin. Reitillä oli kiireettömälle kulkijalle paljon nähtävää; asetuin lapsen kaltaisen löytöretkeilijän rooliin.

Intiaanit punoivat lapsilleen taidokkaita unisieppareita, jotka pysäyttävät pahat unet verkkoonsa. Metsässä liikkuminen rauhoittaa ja parantaa tulevan yön unen laatua. Metsä, luonto ja liike voisi olla luontainen unisieppari.

Elämässä pitää olla yllätyksiä. Harmaan päivän keskellä on ilo kohdata korallikanukka, joka on varmasti puutarhakarkulainen, mutta myös hauska yllätys reitillä. Jää sellainen olo, ettei se häiritse kenenkään eloa olemassaolollaan. Päinvastoin, piristää!

Sanotaan, ettei näe metsää puilta. Siitä sanonnasta on nyt uusi muoto... Kaveri raportoi, että oli löytänyt metsästä majoja. Ihmettelin hieman, koska en ollut törmännyt yhteenkään, vaikka olen liikkunut jonkin verran samaisessa metsässä. No, kävi ilmi, etten ollut nähnyt majaa puilta. Kookas majakyhäelmä paljastui, kun tarkkailin luontoa kiireettömästi. Huomioni oli tähän saakka suuntautunut kahteen suureen mäntyyn, jotka kasvavat rinnakkain. Majaan pitää tehdä keväällä tarkempi tutkimusmatka naapurin jengin kanssa: olisiko siinä kunnostamisprojektin paikka?

Koivut, teidän kaikki kauneutenne. Muistelen lukeneeni jostain, että vanhalla kansalla oli koivujen erilaisille värimuodoille omia nimiään, sanojaan. Aika ihana ajatus ja tottahan se on - rungot ovat joskus hohtavan valkoisia, toisinaan tummanpuhuvia ja kaikkea siltä väliltä. Olisi kiva etsiä tietoa ja tutkia, miten paljon erilaisia koivuja vaikkapa Oulun alueelta löytyy.

 Inspiroivaa löytöretkeä tähän päivään!

Pahuksen puutarhakarkulaiset?

Asustelen alueella, joka on rakennettu mäntyvaltaiselle kankaalle 1980-luvun alkuvuosina. Tiheä rivitalosektorimme on pysynyt ryhdissä puuaitojen ja naapurien katseiden sekä yhteisten pihatalkoiden ansiosta, mutta nuo omakotitalot... Tonttien reunat ovat vuosikymmenien varrella päässeet hieman rönsyilemään! Asuinalueemme reunalla, sekametsään rajautuen on korskeiden omakotitalojen vyöhyke, jossa on suhtauduttu oman tontin rajoihin varsin vapaamielisesti: puutarhajätettä on kottikärräilty yli 30 vuotta suurten kuusten taakse "pusikkoon". Siellä kasvaa tätä nykyä laaja kumpareisto nokkosta, vadelmaa, sekä sekalainen seurakunta muita ravinteista hyötyviä lajeja sekä puutarhajätteiden mukana levinneitä lajeja. Mainitsin kaupunginpuutarhurille taannoin, että voitaisiin tehdä opintomatka alueelle - pitääpä laittaa jalalle tänä keväänä.

Yksi kaveri tokaisi taannoin että mitä haittaa niistä puutarhakarkulaisista on? No onhan se hämmentävä näky, kun tyylipuhdas mäntymetsä on pilkutettu angervoin ja vuorenkilvin. Mutta haitta ei toki ole pelkästään esteettinen. Puutarhakarkulaisilla on taipumus olla aika topakoita leviäjiä, esimerkiksi rönsyansikka on levinnyt eräässä kohtaa 3-4 m2 kasvustoksi. Ne jyräävät alkuperäislajit ja tällä tavoin niukentavat luonnon monimuotoisuutta. Eipä ole lapsuusseutuni Keski-Pohjanmaan kissankelloista kisaajiksi kun agressiivinen lupiini lähestyy idästä ja tiesuolauksia sietävä rantavehnä lännestä - sekä seassa seikkailevat satunnaiset jättipalsamikasvustot.

Vieraslajit ovat ihan oma suonsa, niistä löytyy hyvin tietoa täältä: http://vieraslajit.fi/
Vieraslajiportaalissa kuka tahansa voi ilmoittaa vieraslajeista. Vieraslajien lyhyt määritelmä kuuluu: "Vieraslajit ovat lajeja, jotka ovat levinneet ihmisen mukana joko tahattomasti tai tarkoituksella lajin luontaisen levinneisyysalueen ulkopuolelle." Tällä logiikalla puutarhakarkulaisetkin ovat tietyn alueen (mahdollisesti vakiintuneita) vieraslajeja. Esimerkiksi Oulun Hietasaaressa tavataan huvilakulttuurin peruina laajoja viitapihlaja-angervokasvustoja - jokainen puutarhuri, joka on yrittänyt joskus päästä tästä lajista eroon, tietää että se vaatii järeitä toimenpiteitä.

Niin, olen fiilistellyt, että neitseellisen pihan tai osan siitä voisi perustaa kokonaan puutarhakarkulaisilla rakentaen. Ainakin meidän asuinalueelta löytyisi heittämällä parikymmentä lajia kasveja! Olen myös pohtinut, mikä olisi sopiva termi puutarhakarkulaisten palauttamisella puutarhaan. En ole vielä keksinyt mitään riittävän selkeää. Jonkinlainen metsän / alueen (eko)ennallistaminen olisi kuitenkin kyseessä. Itse olen tuonut puutarhaani lähimetsistä ainakin rönsyansikkaa, tiarellaa, poimulehteä ja akilleijoja.

Tietenkään kenenkään ei kannata kiikuttaa puutarhaansa jättiputkea eikä jättipalsamia - nykytiedon valossa on muutamia entisiä "muotikasveja" jotka ovat uhka ekosysteemille ja jopa ihmisen terveydelle (jättiputket). Lounais-Suomen tietyillä jokialueilla on ilmeisesti jo hävitty taistelu jättipalsamia vastaan, jättiputki valloittaa Itä-Suomea. Jokainen meistä voi ryhtyä torjuntatöihin, vieraslajiportaalissa on siihen hyviä ohjeita. Myös paikalliselle viranomaiselle kannattaa ilmoittaa. Oulun ohje: vieraslajihavainnoista voi ilmoittaa sähköpostilla osoitteeseen palaute.puistot@ouka.fi - suosittelen!

Olen havainnut viime aikoina pari eläväistä kanadanpiiskukasvustoa lymyämässä junarataa reunustavilla niityillä. Tavallisen tallukan on vaikea tietää, mikä vieraslaji on haitallinen ja mikä ei. Ihan sievästihän ne kukkivat tuolla pietaryrttien seassa? Kanadanpiisku on kuitenkin niin agressiivinen laji, että jos leviäminen saa jatkua, saattavat muut lajit jäädä deletenapin alle. Voisin koittaa poimia nuo piiskut maljakkoon juuri ennen kukintaa ja repiä kasvustot juurineen, laitetaanpas kesän muistilistalle.

Huokaus. Mietin miksi talvifloristilla on helpompaa kuin kesän puutarhurilla? No se on tämä paljon puhuttu kohtuus. Talvella on rajallinen määrä asioita mitä voi tehdä, kesäkaudella pitäisi revetä niin moneksi. Kyllä näitä asioita kuitenkin kannattaa pohtia ja kerätä kesäisiin toimenpiteisiin puhtia.

Kohtuuden asialla - muutama tunnelmakuva loppuun.

Pörheä piikkiputki, puutarhan omaa tuotantoa

Pitsimäinen mesiangervo.

Lumen alla nöyrtynyt kanadanpiisku.

Mukavaa alkavaa viikkoa!

Hiirenvirnakranssit matkalla maailmalle

Aloin tohkeilla eilen gardenistan tai talvifloristin aktiviteeteista. Koemielessä jo kiepautin ulkoilureitille kaksi kranssia puuhun roikkumaan. Siinä samalla tuli laadittua toiminnalle periaatteet:

*Käytetään vain paikalta löytyvää luonnonmateriaalia
*Ei vahingoiteta monivuotisia kasveja keruupuuhissa
*Huomioidaan jokamiehenoikeudet siis
*Kiinnitetään tuotos, esim. kranssi sellaiseen paikkaan ja siten, ettei se estä puun kasvua
*Haluttaessa voidaan ohjailla puun oksia siten, että se kasvaessaan lukitsee kranssin paikalleen

Tänään kävin pyöräyttämässä pari uutta kranssia. Silmäilin myös pajuruusuja, muutamia hyviä yksilöitä (näistä lisää myöhemmin!) löytyikin. Lisäksi katseeni haikailee aina yläilmoihin, olen erittäin kova tuulenpesien fanittaja. Suurin osa tuulenpesistä majailee kuitenkin yläilmoissa kätösteni tavoittamattomissa.. Kun tuuli joskus harvakseltaan pesänsä tipauttaa maailmalle, olen kyllä ensimmäisenä ahnein kätösin sitä kotiin haalaamassa. Yksi puustaan pudonnut odottaakin minua jemmassa Heinäpäässä. Tuulenpesäsieniä tavataan noin 30 eri lajia Pohjoismaissa, Suomessa yleisimpiä on hieskoivun oksista tuttu koivutuulenpesä.

Hmm, onkohan kukaan perustanut blogia pelkistä tuulenpesistä?

Tuulenpesän poikanen?

Luonto itse elää sopusoinnussa. Ranskassa suuret lehtipuut ovat monesti massiivisten murattikasvustojen peitossa, lisäksi puun latvus saa kantaa mistelin jos toisenkin. Ne erottuvat hyvin vaikkapa helmikuussa, jolloin olen viime ja toissavuonna käynyt Ranskassa reissussa.

Mahtava huomio muuten kävellessä tänään, erässä käsittääkseni pajun sukuisessa puussa oli kookas, suuren nyrkin kokoinen möykky. Ensin katsoin että onko se linnunpesä, mutta eipä täällä pohjan perillä sentään asu niin eksoottisia "kutojalintuja". Haiskahtaa, että kyseessä oli varsin isoksi kasvanut äkämä tai pikemminkin pahka, josta lähti suoraan törröttäviä oksia. Pitää kahlata lähemmäksi kun päällä on kunnon varusteet tai käydä kurkkimassa keväämmällä.

Ihmeellistä, että ihan tutusta lähireitistä nyt paljastuu aivan uusia puolia - kuin näkisin kaiken uusin silmin. Ja hei - onko se niin vaarallista jos en koko Äimärautiota koristelekaan? Tai vaikka kirjoittaisin vain kolme blogausta ja sitten kirmaisin taas töiden pariin hankkimaan uusia silmäpusseja? Olen aina tiennyt olevani kärsimätön tyyppi ja kaikki ulkona liikkuminen on plussaa.

Come what may! <3

Ilmassa oli tänään pientä tuulta ja tuiskua.

Tämä hiirenvirnakranssi pääsi suuren koivun rintapieleen.

Koristeena mesiangervo.

Keep it simple!

Ps. Villiversoja blogin suosituin postaus on hyvin hajamielisellä otteella kirjoitettu suolalyhtypostaus, jonka on nähnyt yli 7000 silmäparia. Ällistyttävää.
Tunnisteilla on siis merkitystä! Ciao!

Gardenistan talvihaaveet

Ystäväni tokaisi minulle taannoin, mikset ala gardenistaksi. Viittasi fashionista sanaan, mutta pyörittelin päätäni. Gardenista on varmaankin jotain runsasta, hehkuvaa ja menestyksekästä. Entä jos haluaisin tehdä jotain ihan pienimuotoista, kausiluonteista ja mikä nurinkurisinta Suomen vuodenkiertoa ajatellen - olen jo vuosia haaveillut "talvifloristina" toimimisesta.

Mitä ihmettä se voi tarkoittaa? En oikein tiedä itsekään. Mietitäänpä hetki.

Luonnossa on paljon kauniita elementtejä talvella. Tietysti suuren osan talvea ne ovat lumen peitossa mutta jotenkin - talvi kiehtoo minua. Talvi on täysin alihyödynnetty vuodenaika floristimielessä ja ympäristötaiteen (matkailun, jatka listaa...) kannalta! Kuka hyödyntäisi talventörröttäjiä, entä myrskyn irrottamia oksanpätkiä? No minä ainakin. Ai miten?

No sitä mukaa, kun kanerva-asetelmat vajoavat lumen syvyyksiin, kiikutan kävelyiltä asetelmiin täydennystä. Pitkäaikainen ihastukseni mesiangervo on varsin pitsimäinen ja siro ilmestys ja siitä saa loihdittua ihastuttavan ilmavia asetelmia. Myrskyn irti riuhtaisemat männyn oksat ovat parhaimmillaan kuin muhkeita, tyylipuhtaita, kärjistään hieman kiehkuraisia viherviuhkoja. Äimäraution hevosreitille oli kellahtanut ilmeisesti tyvestään lahonnut leppä, jonka siirsin hepolaisten reitiltä pois. Katkoin kärkioksat mukaani ja tuikkasin ne osaksi oksa-asetelmia. Parhaimmillaan oksa-asetelmat ovat lumen pyöristäminä tai kuuran kevyesti huurtamina: kuin taideteoksia!

Ai kuvia? No mitenkäs tässä mitään kuvia enää ottaa kun tuolla pihalla on jo ihan pimeää. Mutta pitää koittaa aktivoitua kuvausmielessä lähiaikoina. Nyt on kyllä upeaa, kun päivä alkaa pidetä ja läheisellä merenlahdella voi ihastella mitä värikkäämpiä auringonlaskuja. Tänään sain pikkuhetken nauttia taivaanjuovista, joiden yläreuna oli syvänsininen ja alahelma punasteli oranssin eri sävyissä. Kun ehdin paikalle, juova oli jo haalistunut vaaleansinertäväksi, mutta sekin oli kaunis muun taivaan kellertäessä pehmeästi.

 

Ihastelin hempeästi tuulessa huojuvia järviruokoja ja pajuja, joiden kissimirrejä odotan joka kevät innolla. Kun käänsin taivaalle selkäni palatakseni polulle, koko taivas punertui hetkeksi - sammuakseen lempeän pimeyden syliin.

Hevosreitillä näin puolenkymmentä hepolaista rodusta riippuen kepeästi viilettäen, tömäkästi tormuuttaen tai skandaalimaisesti korskuen. Aiheestakin! Tein nimittäin pari luonnonmateriaalikranssia ja sijoitin ne huvikseni pajun haaraan. Arvelen, että muutamalla kuumemmalla kaunottarella voi tehdä tiukkaa niiden ohitus, mutta oppia ikä kaikki. Löysin aivan mahtavan materiaalin, hmm, paljastaisinko?

Olkoot menneeksi! Se on hiirenvirna. Revin muutamia siroja, notkeita kasvustoja irti ja kiepautin ne kranssille - aivan upea materiaali. Ei murtumisia, haarautuva, sitkeä rakenne oikein opasti tekijäänsä ja siemenkodista tuli hauskoja koristeita kranssiin. Jätin tosiaan pari kranssia luontoon neulegraffitien tapaan, mutta never say never - tiedä mitä tässä vielä keksii!?

Mielessäni ovat myös pajuruusut, vuosikertapajunkissat (tähän liittyen pääsiäisen asetelmat!), jäkäläisistä pikkuoksista tehdyt mobilet (vessasta niitä jo löytyykin) ja vaikka sun mitä. Toivotankin siis yllättäen tässä itseni - ja sinut lukija - tervetulleeksi ja toivottavasti tämä innostus samalla elvyttää mainion Villiversoja-blogin uuteen sykkeeseen.

Tervetuloa talvifloristi, gardenista tai oman elämän ympäristötaiteilija!

Myöhäissyksyn keruuta

Teksti ja kuvat: Kirsi Eskelinen

Keruutuotteiden vuodenkiertokalenteri - Järviruoko ja vuorenkilpi

Vanhan kansan vuodenkiertokalenterissa marraskuu on nimeltään routakuu. Silloin ei enää juurikaan korjattu satoa ja elämänpiiri siirtyi viljelys- ja keruupaikoilta enemmän kodin piiriin: tarvekalujen tekoon, rankasavottaan sekä metsästykseen.

Routakuussa maa nimensä mukaan routaantuu, mutta tämän marraskuun alkupuolella ei Oulun korkeuksilla maa ole vielä kovettunut eikä lunta tullut, vaikka lyhyitä pakkasjaksoja onkin koettu. Tämän ansiosta pääsin vielä testaamaan paria itselleni aiemmin kokeilematta olevaa lajia, ja kaivamaan juuria vaikkei se suosikkipuuhaani keruuhommissa olekaan.

Järviruokokasvusto merenrannassa

Järviruokoa innostuin kokeilemaan, kun satuin ystäväni luona näkemään Aarre-lehdessä 8/15 julkaistun Maarit Cederbergin artikkelin järviruo'osta ja sen monista käyttömahdollisuuksista eri vuodenaikoina.

Järviruoko eli ryti on maailman laajimmalle levinnyt putkilokasvi, joka viihtyy järvenrantojen lisäksi merenlahdissa, joenvarsilla ja rehevillä soilla. Se voi levitä juuristonsa avulla useita neliömetrejä vuodessa. Ryti on ollut eränkävijöiden tuntema niin meillä kuin Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojenkin keskuudessa. Järviruo'on juurijauhoa on käytetty jopa leipäviljan jatkeena ja kahvinkorvikkeena. Juurakkoa ja vihreitä korsia on myös pureskeltu tuoreeltaan, ja siemenistä on keitetty puuroa. Varren makeaa sisusta on pureskeltu karkkina ja sokerisesta juuriliemestä kerätty siirappia. Talvella korsia on kerätty rakennusten katteeksi, ääni- ja lämmöneristeeksi sekä eläinten rehuksi. Moderni keräilijä voi tehdä ruo'osta vaikkapa joogamaton tai pannunalusen, ja voipa sitä käyttää kosmetiikan valmistuksessakin.

Itse suuntasin lähimpään merenrantaan järviruo'on keruuseen. Ensimmäisen retken saalis jäi varsin köyhäksi, kun tajusin kiskoneeni irti lähinnä kuivia, jo talveksi puutuneita varsia joiden tyvikin oli ontto. Seuraavalle keruukeikalle varustauduinkin kunnon teräväkärkisellä lapiolla, ja sainkin versoja yhdistävää ristikkojuurta reilummin ylös. Lieneekö johtunut marraskuisesta ajankodasta, ettei lupaavimman näköisistäkään juurenpaloista löytynyt juuri täytettä, sen sijaan juurisilmuista sai makean sisuksen kohtuullisen helposti irti. Kuorin ja paloittelin silmut, kuivasin niitä ensin huoneenlämmössä ja lisäksi hieman kuivurissa. Tarkoituksena oli tehdä ”retkeilijän ruokopurkat” -reseptin mukaisia pureskelupaloja. Ohjeen mukaisia kolikon kokoisia niistä ei lähimainkaan tullut, mutta tykkäsin koostumuksesta ja mausta.

Järviruo'on juurta ja talvisilmuja

Järviruo'on juurissa on tärkkelystä sekä valkuaista. Lisäksi ryti sisältää runsaasti piitä, flavonoideja, sokereita sekä A-, B-, ja C-vitamiineja. Maku oli mielestäni ainakin näissä talvisilmuissa miedon makea ja miellyttävä, ja aion ehdottomasti laajentaa järviruo'on käyttöäni keväällä, kun tuoreet versot alkavat nousta. 

Toinen kokeilemani myöhäissyksyn laji on vuorenkilpi, kotipihojen yleinen ja kestävä perenna. Ellei omalla tai naapurin pihalla kasva vuorenkilpeä, niin sitä löytää usein myös laajoina istutuksina julkisilta paikoilta, ja jopa viljelykarkulaisena lähimetsiköstä. Tähän ohjeeseen käytetään vain ruskeiksi tummuneita lehtiä, joten niiden poimintaa tuskin naapurikaan vastustaa. Kyseessä on niin sanottu siperialainen tee, jonka vaikutuksia on ylistetty niin lehdissä kuin blogikirjoituksissa viime vuosina. Teen sanotaan muun muassa lisäävän hapenottokykyä ja tehostavan rasva-aineenvaihduntaa, ja mongolialaiset ja venäläiset metsästäjät ovatkin käyttäneet sitä suorituskykynsä parantamiseen. Nyt onkin juuri sopiva aika kokeilla, tepsisikö ihmejuoma vaikkapa kaamosväsymykseen, kun maa on yhä lumeton ja ruskeita lehtiä löytyy vihreiden alta runsaasti.       

Ensivaikutelmani lehdistä oli, etteivät ne varsinaisesti houkuttele keräämään. Huomasin kuitenkin, ettei aivan pehmenneitä lehtiä kannata kerätä, vaan parhaalta vaikuttivat kuivahkot, muotonsa säilyttäneet mutta kuitenkin jo vihreän värinsä menettäneet lehdet. Ne jopa tuoksuivat hieman fermentoituneelle jo valmiiksi. Vuorenkilpiteetä voi tehdä myös vihreitä lehtiä fermentoimalla, mutta pääsee yhtä työvaihetta vähemmällä kun lehdet kerää tähän vuodenaikaan jo valmiiksi ruskeina.

Vuorenkilpi marraskuussa, alla ruskeita lehtiä

Jos lehtiä haluaa säilöä tulevia teehetkiä varten, kannattaa ne kuivata joko kuivurissa tai muuten lämpimässä ja kuivassa paikassa. Itse revin lehtiä hieman pienemmiksi paloiksi jotta ilma pääsisi virtaamaan kuivurissa paremmin. Lehtien kuivuttua kokeilin teen keittoa. Laitoin parin kolmen kokonaisen lehden verran pienemmäksi murenneltua silppua noin litraan vettä ja keittelin kymmenkunta minuuttia. Tuloksena oli hyvin pakuriteen näköinen ja osin makuinenkin keitos: mieto, hieman "maamainen" maku. Laimensin keitosta teekuppiin noin kolmella neljäsosalla kuumaa vettä. Pidin mausta sellaisenaankin, mutta makua voisi hyvin varioida vaikkapa inkiväärillä, muilla yrteillä tai mikä ettei mustalla teelläkin. Ainakin pakuriteen kanssa suosikkisekoitukseni on inkivääri.

Lopun vuorenkilpiteen voi siivilöidä ja laittaa jääkaappiin, ja tehdä siitä sitten haluamansa vahvuisia teekupillisia kuumaan veteen sekoitettuna. Jotkut teen käyttäjät varoittavat jopa liiallisesta energiasta, joten teen nauttiminen kanattaa aloittaa pienellä annoksella testaillen. Itse en huomannut saman tien ainakaan superenergiapiikkiä - toisaalta flunssa parani harppauksella (teen ansiosta vai ei, en tiedä:) ja vuorenkilpi oli kiva lisä marraskuun niukkaan keruuvalikoimaan.

 
Retkeilijän ruokopurkat (muokattu Aarre-lehden 8/2015 reseptistä)

-pulleita järviruo'on juuria
-talvisilmuja

Kaiva ylös silmuilla varustettu juuri. Huuhtele juurakko huolellisesti ja leikkaa talteen sekä silmut että juuripalat. Poista juuresta lasimaisen kova kuori. Leikkaa juuret ja silmut noin kolikon kokoisiksi (pienemmätkin toki käyvät mikäli juurakko ei ole kolikon paksuista) paloiksi ja kuivata ne rapeiksi esim. saunan lauteilla tai kasvikuivurissa. Ohuet hiusjuuret voi kuivata sellaisenaan. Säilytä kuivattuja paloja paperipussissa, pidä mukana esim. repussa, pureskele tarvittaessa. Juuren pii ja vitamiinit hoitavat suuta ja sokerit tasaavat verensokeria.


Lähteet:

Wikikko - koko kansan taitopankki
Aarre 8/2015, Ryhdistävä ruoho järviruoko 

Hietasaaren taidekesä ja Satojuhla 6.9.2015

Tämä viikko huipentuu Hietasaaren taidekesän tällä erää viimeiseen yhteisölliseen taidetoimintapäivään, joka yhdistyy perinteikkääseen Hietasaaren satojuhlaan.

Luvassa hyvää seuraa, musiikkia ja herkkuja!

Lämpimästi tervetuloa!

Hietasaaren taidekesä <3 Satojuhla Kesäkoti Irjalassa
sunnuntaina 6.9.2015 klo 13.00-16.00

Osoite Mustasaarentie 11, 90500 Oulu

Ohjelma:

13.00 Juhla alkaa
13.20 Tervetuloa, puheita
13.30 Musiikkia
13.45 Satokauden maistiaisia
13.45-14.15 Pihaleikkejä aikuisille, myös lapset tervetulleita ja Palstaretki
14.25 Yhteislaulua ja musiikkia
14.30-15.30 Taiteilija / taideopettaja Marianne Lukkarinen:
Taidetta ja tarinoita -työpaja
www.mariannelukkarinen.fi

15.00-15.30 Pihaleikkejä aikuisille, myös lapset tervetulleita ja Palstaretki
16.00 Tapahtuma päättyy

Nuotiopaikka käytettävissä koko juhlan ajan. Tarjoamme tikkupullaa paistettavaksi, ota makkarat ym. itse mukaan!

Tapahtuman järjestävät Hietasaaren palstaviljelijät ry, Hietasaaren-Toppilansaaren asukasyhdistys ry ja Hietasaaren taidekesän työryhmä.

Tapahtuma on kaikille avoin ja ilmainen.

Tunnelmia ja herkkuja Hietasaaren vuoden 2014 satojuhlasta.